olen omani onneni seppä - kuulemma. joskus sitä kuitenkin väistämättä miettii, kenen onnea sitä oikeastaan takookaan? omaansa, vai jonkun muun. kuinka pitkälle sitä onkaan valmis menemään tehdäkseen jonkun toisen onnelliseksi, edes hetkellisesti, välittämättä siitä miltä itsestä tuntuu. aika hurjaa. joskus matka minuuteen voi olla melkoisen pitkä, ja yllättävä vähintäänkin. itse olen vasta tuon matkan alussa. siksi asia ehkä mietityttää niin kovasti. toivoisin, että minut nähdään sellaisena kuin olen, kaunistelematta. että tulen rakastetuksi pyyteettä, ihan omana itsenäni. matkallani olen kuitenkin päässyt jo siihen pisteeseen, että kaikki ei olekaan enää NIIN mustavalkoista, vaan asiat alkavat saada jo harmaan eri sävyjä, ja sitä kautta aivan uusia ulottuvuuksia. ainakin olen oppinut sen, että elämä omana itsenä voi oikeastaan olla ihan mukavaa. eikä ehkä kaikkea kannata ottaa ihan niin vakavasti. ja henkilökohtaisesti.

henkilökohtaisuuksista tuleekin mieleeni esimerkki muutaman tunnin takaa. herätin kultaani päiväunilta, ja ilmaisin hänelle hyvinkin selkeästi, että haluaisin tehdä rakkautta hänen kanssaan. tähän hän hienotunteisesti: "no, pungerra siihen päälle..." tätä komenttia edelsi sievä ilmaisu pienestä pepustani, mutta (tyttömäisen) loukkaantumisen sijaan nauroin vedet silmissä. ja sain rakkautta perheriidan sijaan. olen siis myös huomannut, että huumorilla ja itselle nauramisen taidolla pääsee pitkälle. matkalla minuuteen. ja matkalla parempaan parisuhteeseen.

näihin aatoksiin on hyvä lopettaa. ja matkata rahoitusmaailman saloihin tulevaa tenttiä ajatellen.